Fonogrammiaineistojen julkaisemisesta

Fonogrammeille äänitettyjä aineistoja on julkaistu teksteinä ja sävelmänuotinnoksina. Vain murto-osa fonogrammeista on julkaistu äänitteinä. Kielentutkimuksen tarpeisiin äänitettyä fonogrammiaineistoa on mukana Suomalais-Ugrilaisen Seuran julkaisusarjoissa sekä Suomen murteet -julkaisussa (osat 1-4; alk. 1930). Fonogrammien vanhat runot eli kalevalamittaiset tekstit sisältyvät Suomen Kansan Vanhat Runot -julkaisuun (osat 1-34; 1908–1948, 1997). Sävelmänuotinnoksia on mukana Suomen Kansan Sävelmiä -julkaisun eri jaksoissa (jaksot 1-5; 1898–1928). Eri yhteyksissä julkaistujen äänitenäytteiden lisäksi laajoja ainesjulkaisuja ovat Armas Launiksen 1906 Inkerin keruumatkan runolauluista koostettu julkaisu (Asplund 1994) sekä  A. O. Väisäsen Vienan Karjalan 1915 keruumatkan aineistoista koostettu vienakarjalaista joikua esittelevä tutkimusainesjulkaisu (Kallberg 2004).

Uusia käyttötapoja – Arja Kastinen ja Teppana Jänis

Media Folder: 

Yksi esimerkki fonogrammien uusista käyttötavoista on musiikin tohtori Arja Kastisen äänitejulkaisu Teppana (AANIA-37). Kastinen on tutkinut karjalaissuomalaista kanteleensoittoa ja tehnyt aiheesta taiteellisen tohtorin tutkinnon Sibelius-Akatemiassa. Teppana-levyllä Kastinen soittaakin kanteletta yhdessä ehkä tunnetuimman suistamolaisen kanteleensoittajan Teppana (Stefan) Jäniksen (18501921) kanssa. Muusikoiden soiton äänittämisen välillä on kuitenkin ehtinyt vierähtää yli sata vuotta. 

Valamon kirkonkellot. Teppana Jänis ja Arja Kastinen. (AANIA-37) (www.aania.fi)

Seuraavassa Arja Kastinen kertoo omin sanoin levyprojektistaan. Teksti on julkaistu Teppana-levyn oheisvihkoisessa:

Teppana (Stefan) Jänis syntyi Suistamolla Uuksujärven kylässä 21.6.1850. Sokeuduttuaan 1800-luvun lopulla hän kiersi taloissa ja elätti itseään kanteleensoitolla. Hän soitti tansseissa, esiintyi kouluissa ja myös osallistui Suistamon kanteleensoittoja runolaulukilpailuihin vuonna 1911, jossa sijoittui jaetulle toiselle sijalle. Kuvanveistäjä Alpo Sailo teki tapahtumassa Teppana Jäniksestä rintakuvan, joka on nykyään Suomen kansallismuseossa. Kesällä 1921 Jänis esiintyi Väisäsen kutsumana Helsingin laulujuhlilla. Teppana Jänis kuoli soittoretkellään Suistamolla 8.12.1921.

Kesinä 1916 ja 1917 nuori kansanmusiikin tutkija Armas Otto Väisänen (1890–1969) teki sävelmäkeruumatkat Raja-Karjalaan. Hänen tavoitteenaan oli saada kerättyä mm. kantele-, itkuvirsi- ja paimensävelmiä, joita arkistoissa oli hämmentävän vähän. Vuonna 1916 matkan kustansi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja mukana oli fonografi äänitallennusta varten. Vuonna 1917 matkan rahoitus tuli Kalevalaseuralta ja äänityslaitteena oli parlografi. Näinä kahtena kesänä Väisänen tallensi kanteleensoittajia Suojärven, Korpiselän, Suistamon, Tuupovaaran, Kiteeen ja Impilahden pitäjissä. Suistamolaisen Teppana Jäniksen Väisänen tapasi molempina kesinä ja kirjoitti häneltä muistiin 22 kantelesävelmää. Näistä 14 hän tallensi vahalieriöille, mikä on huomattava määrä – muista kanteleensoittajista ainoastaan Iivana Mišukalta Väisänen äänitti enemmän sävelmiä näiden matkojen aikana.

Teppana Jänis eli muiden tuon ajan karjalaisten kanteleensoittajien tavoin kahden kulttuurin murroskohdassa. Hänen juurensa olivat runolaulukulttuurissa, mutta Väisäsen häneltä tallentamat sävelmät edustivat kuitenkin suurimmaksi osaksi jo uudempia tanssisävelmiä – 1800–1900 -lukujen vaihteen Raja-Karjalassa tanssittuja tansseja. Teppana Jänikseltä tallennetuissa tanssisävelmissä on venäläisperäisiä tansseja kuten Ruskoi, Riivattu eli ristakondra ja Maanitus eli ribatška sekä tyypillisiä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen rajakarjalaisia tanssisävelmiä, joiden alkuperästä ei ole varmuutta, kuten Markan kiža, Letška ja Hoilolan polkka. Mukana on myös tuon aikakauden tasajakoisia ”valsseja”: Vanha valssi, Hoffalssi ja Ruohtalazen falssi. Sävelmien Riivattu, Valamon kirkonkellot sekä Maanitus & Tšiitžik versiot Väisänen tallensi molempina kesinä.

Jänis soitti kanteleita vanhalla yhdysasentoisella näppäilytekniikalla, eikä tarvinnut musiikissaan 10 kieltä enempää. Hän viritti soittimensa vanhaan tapaan kvinttien, kvarttien ja oktaavien avulla. Kesällä 1916 hän soitti miksolyydisellä asteikolla ja Väisäsen huomautettua asiasta, hän muutti asteikon duuriin korottamalla perussävelen alapuolisen sävelen. Ajalle tyypilliseen tapaan asteikon seitsemäs aste puuttui yläkieliltä.

Tällä albumilla julkaistaan Väisäsen äänitteet Teppana Jänikseltä kesiltä 1916 ja 1917. Albumi on samalla myös ensimmäinen Teppana Jäniksen äänitejulkaisu. Koska nuottikuva ei pysty välittämään oikeata kuulokuvaa karjalaisen 1900-luvun alun kantelemusiikin olemuksesta, ovat Väisäsen äänitteet korvaamattomia. Fono- ja parlografitallenteissa on kuitenkin haasteensa. Äänitystorvea ei saatu tarpeeksi lähelle kanteletta, joten laitteet eivät kyenneet tallentamaan kaikkia kanteleen ääniä. Äänityspituus oli rajallinen vaihdellen fonografin muutamista kymmenistä sekunneista parlografin kahteen minuuttiin. Vahalieriöt myös kuluivat kuuntelukertojen myötä ja sen seurauksena niistä myöhemmällä tekniikalla tehdyt kopiot ovat varsin huonolaatuisia – osa käyttökelvottomia.

Fono- ja parlografitallenteista on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa sekä 1960- että 1980-luvulla tehdyt kopiot. Ne eroavat toisistaan laadussa ja toistonopeudessa. Eri äänite- ja kopioversioiden välinen valinta on tehty tälle julkaisulle käyttökelpoisuuden mukaan. Uuden ja vanhan äänitteen editoinnissa on pyritty häivyttämään vanhan äänitystekniikan ongelmia ja auttamaan kuulijaa vanhojen äänitteiden sisään.

Tässä julkaisussa alkuperäisiin tallenteisiin on yhdistetty uudelleen soittettua materiaalia, jossa on otettu huomioon myös Väisäsen nuottikäsikirjoituksista löytyvät lisätiedot ja huomautukset. Esimerkiksi Riivattu -sävelmän (12) uudelleensoitettuun versioon on lisätty Tšiitžikin säkeitä Väisäsen käsikirjoitustietojen mukaisesti, vaikka fonogrammissa tätä ei ole. Toistonopeudet on pyritty saamaan jotakuinkin Väisäsen antamien metronomilukemien mukaisiksi. Lisäksi on otettu huomioon kanteleen viritystaso: vuodelta 1916 Väisänen merkitsi Teppanan kanteleen perussäveleksi pienen oktaavin h:n. Väisänen tapasi Teppana Jäniksen tuona kesänä kahteen eri otteeseen ja vaikuttaa todennäköiseltä, että toisella tapaamiskerralla viritystaso oli jo hieman muuttunut. Kesän 1917 viritystasosta ei löydy muistiinpanoa. Muistiinmerkittyyn metronomilukemaan suhteutettuna perussävelen säveltaso asettuu 1917-äänitteissä yksiviivaisen des:n tienoille. Kantelesävelmien lisäksi Väisänen tallensi Teppanalta pätkän runolaulua, joka on mukana Taito Hoffrénin työstämänä. Kanteleella soitetun Vaivazen pojan laulun yhteydessä on Väisäsen huomautus Teppanan tavasta esittää sävelmä myös vuorolauluna kanteleen säestyksellä ja tämä versio on mukana Taiton laulamana (10).

Albumin lopussa on Markan kiža ja Valamon kirkonkellot -sävelmistä mukana myös sovitetut versiot (15 ja 17).
Sävelmien nuotinnokset on julkaistu A. O. Väisäsen toimittamana Kantele- ja jouhikkosävelmiä -kirjassa (SKS 2002 [1928]) sekä Arja Kastisen toimittamana Kizavirzi karjalaisesta kanteleperinteestä 1900-luvun alussa -kirjassa (Temps Oy 2013). Jälkimmäiseen on lisätty myös Väisäsen käsikirjoituksista löytyvät oheistiedot. Anna-Liisa Tenhusen kirjoittama Teppana Jäniksen henkilöhistoria löytyy Kizavirzi-kirjasta. Väisäsen keräysmatkoista löytyy tietoa Kalevalaseuran vuosikirjasta 90, Taide, tiede, tulkinta – Kirjoituksia A. O. Väisäsestä (SKS 2011). Tämän albumitekstin tiedot perustuvat edellä mainittuihin teoksiin sekä tanssien osalta Petri Hopun kanssa käytyyn kirjeenvaihtoon.

Arja Kastinen